Pääkirjoitus 1/2023: Kaikkia kutsuva, lavea kuorokenttä
Huhtikuun Rondo-lehdessä (4/2023) Harri Kuusisaari totesi pääkirjoituksessaan: ”Lahjakkaiden oikeuksia päästä eteenpäin ei saa tulpata.” Samassa lehdessä oli myös Matti Raekallion, tunnetun pianopedagogin, kolumni aiheesta. Raekallion mielestä ammattimuusikoita olisi koulutettava vähemmän ja parempia, koska kysyntä ja tarjonta työpaikkoihin ovat epäsuhdassa. ”Huippuorkesterien koesoittoihin on aina satoja hakijoita”, hän toteaa.
Sekä Raekallio että Kuusisaari kuitenkin painottivat musiikin ulottumista kaikille osaamistasosta tai vanhempien sosioekonomisesta taustasta riippumatta. Raekallio totesi itse asiassa aika osuvasti: ”Musiikkia harrastavia ja siitä eri muodoissaan nauttivia yhteiskuntamme sen sijaan tarvitsevat paljon. [..] Pyramidin pohja olkoon siis niin lavea kuin suinkin, huippu taas terävä ja kapea.”
Sana ”lahjakas” on aina ollut mielestäni hieman ärsyttävä, vaikka ymmärrän toki, mitä Kuusisaari sillä tarkoitti. Raekallio avasi aihetta hyvin sanoessaan, että taitavat ja pitkälle pyrkivätkään muusikot eivät välttämättä selviä haluamallaan tavalla työelämässä: ”Muusikon ammatti on armottoman kova ja vaativa homma, joka ei todellakaan sovi kaikille, vaikka monet tai kaikki edellytykset täyttyisivätkin.” Juuri tämän takia tuntuu hankalalta puhua lahjakkuudesta, koska lahjakkuus vaatii lisäksi hurjasti työtä ja oikeanlaiset puitteet. Ehkä sanan etymologia aiheuttaa ristiriidan: ikään kuin taidot olisi saatu lahjana tuosta vain, vaikka usein osaamiseemme vaikuttaa erityisesti varhaisessa iässä se, kuka meitä tukee ja opettaa.
Kun ajattelen kuoromaailmaa, oloni helpottuu, koska pääsen jollain tapaa irti lahjakkuusajattelusta. Kuorokenttä on juuri sellainen pohja, ”niin lavea kuin suinkin”, jonne on helppo kutsua keitä tahansa. Maksut ovat usein pieniä verrattuna muihin harrastuksiin, eikä tarvitse osata soittaa soittimia. Täytyy vain olla intoa laulaa ja kehittää omaa lauluääntään. Tätä pitäisi nostaa yhteiskunnassa enemmän esille: lauluharrastusmahdollisuuden tarjoavia kuoroja on valtavasti ja niitä pitäisi tukea enemmän. Vain vähän aikaa sitten Helsingin Sanomat julkaisi (HS 27.4.) mielipidekirjoituksen, jossa eläkeläinen kertoo kuorolaulun olevan elämänsä piristysruiske: ”Laulamisen lisäksi ryhmään kuuluminen luo sosiaalisen tilanteen, jossa saan myös suurta tukea leskenä viettämiini eläkepäiviin.”
Itse en ole kuoronjohtajana koskaan kokenut olevani lahjakkuus, vaan olen aina joutunut tekemään paljon töitä osaamiseni eteen: harjoitellut tuntikausia mutta myös epäonnistunut lukuisia kertoja ja siksi joutunut harjoittelemaan uudestaan ja enemmän. Olen siis samaa mieltä Raekallion kanssa, että muusikon työ on vaativaa hommaa. Kuitenkin kuorokentän laveuden takia toivoisin, että kuoronjohtajia koulutettaisiin enemmän kaikilla tasoilla. Kuoronjohtajille on huutava tarve.
Haluan rohkaista jokaista, joka harkitsee kuoronjohdon opintoihin, kurssille tai vaikka kilpailuun hakemista mutta epäilee omia kykyjään. Tämä on työ, jonka oppii vain tekemällä. Uutta ohjelmistoa tulee koko ajan, ja sen oppimiseen joutuvat laittamaan aikaa niin kokeneet kuin kokemattomammatkin. Lahjakkuudetkin oppivat vain kokemalla kaikki erilaiset tilanteet, mihin johtajana – lähtökohtaisesti harrastajalaulajien kanssa – voi joutua.
Elisa Huovinen
SKJ:n hallituksen puheenjohtaja
