Kari Turunen 2009

Kuoronjohto Suomessa

Kuoromusiikin historia Suomessa alkaa katolisen kirkon kaudella. Keskiajan Suomessa laulettiin moniäänistä musiikkia ja sen ohjaamiseen on varmasti tarvittu vähintäänkin musiikista vastannutta laulajaa. Ensimmäiset suomalaiset kuoronjohtajat ovat siis olleet vähäeleisesti musiikin pulssia näyttäviä laulajia suurissa kirkoissamme 1300–1400 -luvulla.

Modernissa mielessä ymmärretty kuoronjohtaminen alkaa kuitenkin vasta 1800-luvulla. Suuri edelläkävijä oli saksalainen Fredrik Pacius (1809-1891), joka valittiin 1830-luvun puolivälissä Helsingin yliopiston musiikinopettajaksi. Pacius ehti moneen: aloitti oratoriotradition Suomessa, perusti ensimmäisen ylioppilaskuoron (Akademiska Sångföreningen), sävelsi ensimmäisen suomalaisen oopperan ja jätti pysyvän jälkensä arkeemme (tai ehkä ennemmin juhlaamme) Maamme-laulullaan. Pacius antoi samalla mallin säveltäjän ja kuoronjohtajan roolin yhdistämisestä. Tätä mallia ovat myöhemmin seuranneet mm. Selim Palmgren, Nils-Erik Fougstedt, Erik Bergman ja Tapani Länsiö.

Suomen kuoromusiikin näkyvin hahmo on ehkä silti Heikki Klemetti (kuvassa) (1876-1953). Paciuksen tapaan Klemetti vaikuttaa olleen todellinen ikiliikkuja, jonka mielenkiinto ylti käytännön kuorotyöstä keskiaikaisen musiikin tutkimiseen ja kirkkorakennusten asiantuntijuuteen. Klemetti teki suurimman työnsä Ylioppilaskunnan Laulajien ja Suomen Laulun johtajana ja nosti tietoisella ja intensiivisellä työllä kuorolaulun arvostusta taidemuotona. Klemetin johtajuudelle ominaista vaikuttaa olleen selkeä käsitys oikeasta laulutavasta ja äärimmäisen huolellinen työskentely laulun puhtauden parantamiseksi. Klemetin johtamistyyli oli persoonallinen: käsivarret tiukasti kiinni kyljissä ja pienehköt kädenliikkeet erittäin ilmeikkäitten kasvojen vieressä. Klemetin työn tuloksista on säilynyt jonkin verran äänityksiä, joista erityisesti Mieskuoro Finlandian nauhoitukset 1930-luvun lopulta ovat tutustumisen arvoisia.

Uuden musiikin pauloissa

Sotien jälkeisen hiljaisen kauden jälkeen nuoret suomalaiset muusikot avasivat ovet Eurooppaan ja modernismiin. On melko epätavallista, että kuoromusiikki kulki tässä kehityksessä mukana, ajoittain jopa sen kärjessä. Tästä on kiittäminen toisaalta Erik Bergmania (1911–2006), joka räjäytti ilmaan tottumuksen linnakkeita johtaessaan Akademiska Sångföreningeniä 1950- ja 1960-luvuilla ja toisaalta 1960- ja 1970 –lukujen suurinta nimeä, Harald Andersénia (1919-2001) (kuvassa). Jos Bergman teki suurimman vaikutuksen esittämällä omaa musiikkiaan, Andersén taas palveli kuoroineen (mm. Radion kamarikuoro ja Klemetti-Opiston kamarikuoro) koko uutta säveltäjäsukupolvea.

Andersénin vaikutusta lisäsi se, että hän oli paitsi maan näkyvin kuoronjohtaja, myös sen tärkein kuoronjohdon opettaja. Sibelius-Akatemian perusopetuksen lisäksi Andersén opetti kesäisin Klemetti-Opistossa, jonne uuden sukupolven johtajat kokoontuivat moniviikkoisille leireille. Andersénin oppilaat veivät uuden ajan aatteet mukanaan kotikonnuilleen ja perustivat kamarikuoroja, jotka tarttuivat ajan uusimpaan musiikkiin ja käänsivät pitkälti selkänsä yli puoli vuosisataa ohjelmistoja dominoineelle kansallisromanttiselle musiikille. Samalla sointi-ihanne muuttui: lihaisan romanttisen virran tilalle tuli selkeämpi, pää-äänisempi laulutapa, jossa puhtaus ja täsmällisyys olivat kovassa kurssissa. Andersénin omista levytyksistä kuuluu kuitenkin huomattavasti vahvempi ja tummempikin ääni kuin mitä voisi kuvitella; oleellisin ero saattaa lopulta olla se, että Andersén suuntasi suomalaisen kuoroliikkeen katseen kohti uutta musiikkia ja ennakkoluulotonta asennetta.

Toinen kuoromusiikkiimme suuresti vaikuttanut liike nosti päänsä noin vuosikymmentä myöhemmin: 1970- ja 1980-luvut olivat suurta nuorisokuorojen kasvun aikaa. Tällä kertaakin tarvittiin esikuva ja edelläkävijä: Tapiolan Kuoro ja Erkki Pohjola (1931–2009). Pohjola näytti, että koulun kuoro voi pystyä aivan toisenlaiseen musisointiin kuin mihin oli totuttu. Hän tarttui rohkeasti uuteen musiikkiin ja herätti ihmetystä niin kotimaassa kuin maailmalla. Suomalaiset, jo seminaareissa musiikkiin upotetut nuoret opettajat innostuivat esikuvasta ja ryntäsivät samalle polulle. Nuorisokuoroja syntyi joka kylään ja notkelmaan ja monet ylsivät taidoissa vuosien varrella esikuvansa tasolle. Tälle johtajasukupolvelle tekniset taidot eivät olleet mitenkään ensisijaisia: he näkivät itsensä ennen kaikkea pedagogeina ja kasvattajina, joille musiikki oli väline lasten ja nuorten kasvuun.

Niin nuorisokuorojen kuin uusien kamarikuorojenkin johtajista suuri osa oli seminaareissa koulutettuja kansakoulun opettajia, jotka olivat täydentäneet taitojaan ja ammentaneet innostusta Klemetti-Opiston kursseilla. Kun tämä sukupolvi alkoi lähestyä eläkeikää, heräsi suuri huoli siitä, mistä korvaavat kuoronjohtajat löytyvät. Uusi sukupolvi oli kuitenkin jo kaikessa hiljaisuudessa kasvamassa, tällä kertaa ei seminaareissa tai opettajankoulutuslaitoksissa, vaan musiikin ammattioppilaitoksissa.

1980-luvun alussa tapahtui kuoroelämässämme suuri mullistus: Harald Andersén vetäytyi tuolloin eläkkeelle. Pienelle maalle ominaiseen tapaan Andersén oli hallitseva hahmo koko kuoromusiikin kentässä ja kun Andersén sitten vetäytyi kaikista toimistaan kerralla, syntyi jonkinasteinen tyhjiö, jossa uutta gurua etsittiin vimmalla ja väellä. Jälkikäteen ajatellen on onni, ettei mantteli oikein istunut kenenkään ehdokkaan hartioille, sillä tuohon tyhjiöön juurtui hiljalleen moni kasvi, joka nyt tuottaa runsasta hedelmää.

Oma luokkansa

Tärkein näistä hedelmäpuista on Sibelius-Akatemian kuoronjohdon opetuksen ylin kerrostuma, jota sittemmin on alettu kutsua kuoronjohtoluokaksi. Sen ensimmäiset loppuun käyneet eli vanhamuotoisen diplomin suorittaneet ovat nykyisen keskipolven johtajien keskeisiä hahmoja. Esimerkiksi Seppo Murto, Heikki Liimola ja Eric-Olof Söderström ovat tehneet tärkeän ja moniulotteisen uran kuoromusiikin parissa. 1960-luulla syntyneiden johtajien polvi, joka on viime vuosien aikana noussut keskeiseen asemaan opetus- ja johtajapaikkoja täyttäessä, sai opiskella jo kohtuullisen valmiissa järjestelmässä. Taloudellisista paineista huolimatta koulutusjärjestelmä on sittemmin pitänyt oleellisilta osin pintansa ja tuottaa vuosittain 1-2 pääaineista kuoronjohtajaa (musiikin maisteria).

Koulutuksen keskeinen hahmo Andersénin kauden jälkeen on ollut Sibelius-Akatemian kuoronjohdon professori Matti Hyökki (1946), joka varmasti itsekin laskisi suurimmaksi saavutuksekseen itse järjestelmän luomisen. Kuoronjohdon opiskelijoiden käytössä on noin neljän tunnin ajan viikossa palkattu kuoro, Sibelius-Akatemian vokaaliyhtye. Kuudestatoista laulajasta koostuva kuoro on maailmanlaajuisestikin kovin harvinainen ilmiö kuoronjohdon opetuksessa: monessa maassa johtajat viettävät suurimman osan opinnoistaan johtaen pianisteja ja peilejä. Työskentely oikean kuoron ja ammattitaitoisten laulajien kanssa antaa johtajille mahdollisuuden oppia käytännön työn perusta. Se olettamus, että tällainen järjestelmä tuottaisi johtajia, jotka eivät ymmärrä käytännön kuorotyötä tavallisten amatöörikuorojen kanssa, on vuosien varrella osoittautunut pahasti harhaan osuneeksi.

Sibelius-Akatemian kuoronjohtoluokka on valtakunnallinen etuvartio, muttei suinkaan kuoronjohdon opetuksen ja opiskelun koko kuva. Jo Sibelius-Akatemiasta löytyy täydentävää perusopetusta: niin tulevat musiikin opettajat kuin kirkkomuusikotkin saavat kuoronjohdon opetusta osana tutkintoaan. Erityisesti kirkkomusiikkiosastolla kuoronjohto on merkittävä oppiaine, jonka opiskelija voi valita yhdeksi erikoistumisalakseen.

Uusia väyliä

Suomalaisen koulutuspolitiikan viime vuosikymmenien suuri mullistus, ammattikorkeakouluverkosto, on osaltaan vaikuttanut myös kuoronjohdon opetukseen. Maamme konservatorioista synnytettiin uudet musiikin koulutusohjelmat osaksi koko maan kattavaa, alueellista ammattikorkeakoulujärjestelmää. Kun korkeakoulutasolla opintoajat ovat pidemmät ja opintoihin kuuluu pidemmälle kurottavia tutkintoja, ovat ylemmät kuoronjohdon tutkinnot tulleet vähitellen perusopetuksen lisäksi osaksi ammattikorkeajoulujenkin ohjelmaa. Osittain seurauksena tästä kehityksestä Sibelius-Akatemian kuoronjohtoluokka muuttui muutama vuosi sitten puolitoistavuotiseksi maisteri-ohjelmaksi, mikä tarkoittaa sitä, että luokalle pääsyyn edellytetään alempi korkeakoulututkinto (musiikin kandidaatti tai amk-tutkinto).

Kuoronjohdon tutkinnot on jaettu viiteen portaaseen: perustutkintoon (kulkee eri nimikkeillä, mm. kuoronjohdon perusteet ja kuoronjohto 1) sekä D-, C-, B- ja A-tutkinnot, joista viimeisin vastaa vanhaa kuoronjohdon diplomia. Näistä kolme ensimmäistä on tarjolla kaikilla koulutustasoilla, B-tutkinto alkaa jo olla pääaineisten opiskelijoiden heiniä ja A-tutkinto selkeästi profiloitunut maisteriopintojen osaksi. Pääaineisia kuoronjohtajia löytyy Sibelius-Akatemian ulkopuolelta tällä hetkellä Helsingistä (Metropolia), Jyväskylän amk:sta ja Tampereelta (Pirkanmaan amk). Alempia kuoronjohdon tutkintoja on tarjolla kaikissa ammattikorkeakouluissa Sibelius-Akatemian lisäksi.

Aina C-tutkintoon asti tutkinnot muistuttavat mitä tahansa tutkintotilanteita, joissa pääosassa on itse suoritus (johtaja johtaa ja harjoittaa joko opiskelijoista koottua tai ”oikeaa” kuoroa) ja sen arviointi (lautakuntaan kuuluu 3-4 asiantuntijaa). B- ja A-tutkinnoissa pääpaino on konsertissa, jossa kokelas esiintyy yleensä osin oppilaitoksen kuoron ja / tai omien kuorojensa kanssa. Niin tutkintotilanteiden kuin konserttien ohjelmisto kattaa useita tyylikausia renessanssista uuteen musiikkiin ja teosten vaatimustaso kasvaa asteittain yksinkertaisista säkeistölauluista vaativiin, laajoihin partituureihin.

Jonkinlaisen kuvan opiskelijamääristä antanee Tampereen (Pirkanmaan amk) tilanne. Kuoronjohdon perusteita opiskelee siellä vuosittain noin 10 opiskelijaa, kuoronjohto D:hen jatkaa viitisen opiskelijaa ja kuoronjohto C:n suorittaa vuosittain 2-4 johtajatulokasta. Pääaineisia, B-tutkintoon asti tähtääviä opiskelijoita on tällä hetkellä kolme. Nyrkkisääntönä voi sanoa, että perusteiden suorittamisella saa alkeistaidot ja käsityksen siitä, mitä kuoronjohto on, D-tutkinnon suorittanut pääsee jo hyvään alkuun kuorotyössä ja C:n suorittanut opiskelija pärjää melko mukavasti hyvänkin harrastajakuoron johtajana. Juuri näiden tutkintojen yleistyminen on ollut ja on ratkaisevaa riittävän johtajamäärän synnyssä.

Tämän oppilaitosverkoston ulkopuolellakin on toki elämää. Tärkein kesäkuukausien koulutusmahdollisuus, Klemetti-opisto, tarjoaa mahdollisuudet suorittaa kuoronjohdon tutkintoja aina C-kurssiin asti. Tätä mahdollisuutta ovat käyttäneet niin nopeampia reittejä etsivät musiikin opiskelijat kuin lukemattomat taitavat amatöörijohtajat. Lisäksi on tarjolla monia lyhyempiä, usein erityisalueisiin keskittyviä kesä- ja talvikursseja johtajille, joten mahdollisuuksien puutteeseen opintie kuoronjohdossa harvoin kaatuu.

Opintieltä työelämään

Mitä kuoronjohtajat sitten oikein opiskelevat? Tiivistäen: kuoronjohdon erityisopintoja ja muita musiikkiopintoja, jotka riippuvat opiskelijan pääaineesta ja suuntautumisvaihtoehdoista. Tärkeimmät muut opinnot ovat teoria- ja historiaopinnot sekä instrumenttiopinnot (yleensä laulu ja piano). Ne varsinaiset kuoronjohto-opinnot kattavat sitten kaikkea sitä, mikä luo kuoronjohtajan perusammattitaidon. Tärkeimmässä asemassa ovat johtamis- ja harjoittamistekniikka. Klassisimmillaan kuoronjohdon opiskelu on perehtymistä uuteen teokseen, sen läpikäymistä luokkatunnilla opettajan ja opiskelutovereiden kanssa, sen harjoittamista ja johtamista harjoituskuoron edessä sekä tilanteen jälkikäteisarviointi, usein videointiin nojaten.

Viime ajat ovat tuoneet kuoronjohdon agendaan myös uusia tuulia: pedagogisten ja kommunikaatioon liittyvien taitojen painotuksen. Ammattikorkeakouluissa tilanteen eteen on jouduttu siksikin, että osassa kouluista pääaineiset kuoronjohtajat opiskelevat musiikkipedagogilinjalla. Yleisen pedagogiikan lisäksi näissä oppilaitoksissa on lähdetty perehtymään esimerkiksi ryhmä-äänenkäytön opetukseen ja kuoronjohdon opetuksen perusteisiin. Tämä kehitys levinnee vähitellen osaksi kaikkea pääaineista kuoronjohdon opetusta.

Kuoronjohtajien kouluttamista on perinteisesti pidetty ongelmallisena siksi, että näille ei ole tarjolla virkoja samaan tapaan kuin vaikkapa instrumentalisteille, joille löytyy vakinaisia työpaikkoja niin orkesteri- kuin oppilaitosverkoston kautta. Kuoronjohtajille on kyllä runsaasti töitä tarjolla, mutta hyvin palkattuja, vakinaisia työmahdollisuuksia vähän. Johtamalla vähintään kolmea kuoroa on kyllä mahdollista saada elanto kasaan, mutta työajat ja työn kuva ovat lievästi sanoen ongelmalliset.

Tästä huolimatta yllättävän moni kuoronjohtaja on onnistunut luomaan itselleen leipäpuun kuoroelämässä. Tuntuukin, että jos tahto on tarpeeksi luja, todellisuus taipuu hiljalleen

siihen suuntaan, johon tahto vie. Valmiita virkoja syntyy tuskin jatkossakaan itsestään, joten pitää toivoa uuden johtajapolven olevan vielä lujatahtoisempi ja kekseliäämpi kuin aiemmat polvet. Yksi mahdollisuus, joka on toistaiseksi harvinainen, on kuoronjohtajan värvääminen musiikkioppilaitosten palkkalistoille. Niissä voisi hyvin kuvitella olevan käyttöä ihmiselle, joka voisi vastata niin kuorotoiminnasta kuin kuoronjohdon alkeisopetuksestakin.

Kehitys vie meitä joka tapauksessa hiljalleen kohti yhä koulutetumpia kuoronjohtajia. Koulutuskoneisto on hiljalleen hahmottumassa toimivaksi kokonaisuudeksi, vaikka hiomista vielä riittääkin. Se, että tämä koneisto jatkuvasti osaavia, innostuneita ja motivoituneita johtajia, on koko kuorokentän kohtalonkysymys.